Jouko Näivällä on hyvin rehti, välitön ja samalla sydämellinen katse, joka katsoo suoraan ja pitkään. Vaikka Joukon kasvoilla ei kareilisi hymyn häivä, loistaa silmistä into ja positiivinen ote huomiseen. Tällä energialla Jouko osaa ottaa jokaisen ihmisen vastaan juuri sellaisena kuin hän on: kadun kasvatit, päihteisiin hukkuneet oman elämänsä sankarit ja ne huono-onniset, joille ei tarjoiltu kotia tai työpaikkaa kultalautaselta. Joukosta tuli Jouko the Street Barber, ilmaiseksi kaduilla ihmisten hiuksia parturoiva hyväntekijä, vuosi sitten tammikuussa.

Mulla oli pitkään mennyt elämä todella huonosti ja ainut asia, mitä halusin tehdä, oli leikata hiuksia ja samalla tehdä jotain hyvää. Tajusin kun tein ensimmäisen katuparturoinnin, kuinka paljon pystyin jeesimään ja antamaan hyvää mieltä. Ajattelin, että jos joku on noin iloinen, kun leikkaan hiukset, niin tätä haluan tehdä, Jouko kertoo.
– Ja sitten nämä kadun miehet ja naiset yrittävät vielä tarjota viimeisistä rahoistaan viittä euroa leikkuusta. En tietenkään ota rahaa sellaiselta, jolla sitä ei ole edes ruokaan, Jouko hymähtää.
Ensimmäisen ilmaisen katuparturoinnin jälkeen Jouko the Street Barber on ollut tuttu näky monessa hyväntekeväisyystapahtumassa. Helsingin Kallion kaduilla hänet jo tunnetaan nimellä tai ainakin tatuointien peittämistä kasvoista ja lämpimästä hymystä.
– Mulla on mukana sakset, kone, kappa, kampa, desinfiointiaine ja hanskat. Lähestyn ihmisiä kadulla ja kerron, että opiskelen parturi-kampaajaksi ja haluaisin harjoitella parturointia. Yllättävän hyvin minut on otettu vastaan ja kummemmin kyselemättä taitotasosta annettu parturoida hiukset kuntoon. Nykyään tosin moni jo tervehtii kadulla ja sana on kiertänyt, Jouko hymyilee.
Jouko lähestyy niitä ihmisiä, joiden viereen ei istuta bussissa tai tervehditä kadulla.

– Ihan samanlaisia ihmisiä he ovat kuin muutkin, vaikka moni ei halua edes katsoa heihin päin. Samoin on käynyt joskus toisin päin, sillä oma ulkonäköni saattaa pelottaa. Ennakkoluulot kuitenkin häviävät saman tien, kun ihmisten kanssa juttelee. Näin on käynyt myös omalla kohdallani, olen sen kokenut, Jouko kertoo.

Parturi-kampaajakoulun Jouko aloitti viime syksynä. Saksia ja konetta hän on kuitenkin pitänyt käsissään kuin enteenä pidempään.
– Alle parikymppisenä sain lainaan amatöörihiustenleikkuukoneen. Leikkasin sillä omia ja kavereiden hiuksia. Joskus tuli hyvää jälkeä, joskus ei, Jouko nauraa.
Repussa aina matkassa ollut kone meni kuitenkin rikki, jolloin parturoinnit hetkeksi jäivät. Tampereelle muutettuaan Joukon ystävä, parturimies Hessu von Räihä asetteli sakset takaisin Joukon käsiin. Hetken Jouko jo suunnitteli parturin uraa, kunnes eteen tuli Helsinkiin muutto.
– Olin ollut töissä VR:llä tekemässä vaihtotöitä juniin ratapihalla. Jatkoin työtä liikenteenohjauksessa ja jämähdin sinne neljäksi vuodeksi. Työ ei antanut mitään, joten otin loparit, vaikka arvelin, ettei tämän näköinen jätkä saa enää duunia mistään. Oli kuitenkin pakko, sillä en enää kestänyt sitä merkityksetöntä duunia, Jouko kertoo.
Parin kuukauden biletyksen jälkeen Jouko päätyi pesemään autoja Vantaalle. Siellä vesitykki ja liuotinainepullo kädessään hänelle virisi ajatus parturi-kampaajakouluun hakemisesta. Tyttöystäväkin kannusti tähän.
– Yllätys olikin, että pääsin sisään Stadin aikuisopistoon. Saman tien, kun sain sakset käteeni, aloin harjoitella ihan törkeästi – ja tätä harjoittelemista jatkan vieläkin, Jouko kertoo.

Samaan aikaan koulunkäynnin kanssa Jouko tekee pitkää viikkoa Helsingin Kalliossa Beard Park –liikkeessä. Tämän lisäksi Jouko jatkaa katuparturointejaan ilolla.
– Viime vuosi oli aivan hullu. Välillä oli päiviä, että leikkasin hyväntekeväisyystapahtumassa hiuksia kymmenen tuntia putkeen ilman mitään taukoja. Siinä hetkessä, kun näkee jonossa parturointia odottavia kasvoja ja tuntee sen kiitollisuuden, ei sitä voi vain lopettaa johonkin ja sanoa, että päivän tunnit ovat täynnä. Koen, että olen velvoitettu tykittämään näitä leikkauksia kerrallaan niin paljon kuin pystyn, jotta kukaan ei jää ilman. Isoin palkka ja kiitos tästä tulee niiltä asiakkailta, jotka näkevät peilistä moneen vuoteen sen siistin parturoidun ihmisen, joka heidän sisällään asuu, Jouko kertoo.

Välillä Joukoa väsyttää ja paljon. Tämä ei ole ihme, sillä takana on henkisestikin rankkoja aikoja: kuolemaa, menetyksiä, eroja, päihteitä, isyys… Ensin kuoli Joukon vanhempi täti ja heti reilu kuukausi sen jälkeen nuorempi täti 45-vuotiaana aivoverenvuotoon. Kovia paikkoja molemmat. Vankilassa vuosia viettäneelle päihderiippuvaiselle isälle Jouko sanoi jo kerran hyvästit saattohoitohuoneessa. Isän aika ei kuitenkaan ollut vielä lähteä.
Joukon elämässä äiti on iskostanut Joukon mieleen nipun hyviä elämän ohjeita.
– Äitini teki paljon hyväntekeväisyyttä, opetti kiittämään ja olemaan kiitollinen, olemaan hyvä kaikille ihmisestä riippumatta. Haluan jatkaa äidin duunia ja välittää myös omalle pojalleni ne elämän tärkeimmät arvot – ole ihminen ihmiselle, Jouko vakavoituu.
Jouko aikoo valmistua parturikoulusta vuoden lopussa. Tämän jälkeen koko maailma on avoin.
– Haluaisin tutustua ja ottaa oppia eri parturikulttuureista maailmalla. Joskus pitkälle tulevaisuuteen ajatellessa haaveissa olisi oma liike. Mutta tämä vasta sitten, kun taidot ja tiedot riittävät. Nyt Beard Park on ollut erinomainen koulu ja siellä on hyviä tyyppejä töissä, mikä on antanut minulle henkilökohtaisella tasollakin paljon.

Hyväntekeväisyystempaukset eivät ole Joukolla vain mainoskikka tai oman uran etenemisväylä – silmistä näkee, että Jouko tekee hyvää sydämestään.
– En minä mikään Jeesus ole, että pystyisin ketään pelastamaan, mutta jos edes jollain tapaa pystyn auttamaan, niin sen teen. Ja näin toimin niin kauan kuin elän riippumatta missä menen, Jouko sanoo ja vilkaisee kelloa: taas on mentävä, asunnottomien hyväntekeväisyystapahtumassa tarvitaan parturia.